People who exercise live longer - but those extra years are spent at the gym.

Olin 10-vuotias, kun aloitin liikunnan. Tosin en lukenut sitä liikunnaksi, vaan ihanaksi harrastukseksi. Tämä harrastus oli nimeltään ratsastus. Olin jo kauan kinunut äidiltä lupaa saada aloittaa hevostelu, mutta hänen mielestään olin kovin nuori, pieni ja hentoinen isojen hevosten seuraan. Lopulta (kenties ratsastusta harrastavan ystäväni äidin, joka hänkin ratsasti, osittaisesta painostuksesta) äiti kuitenkin suostui. Ja hyvä niin, koska ratsastuksesta muodostui minulle rakas harrastus.

Ratsastin 8 vuoden ajan ja rakastin sitä. Kävin parina kesänä hevosleireillä, joista viimeiseltä tuliaisinani oli paitsi kasa hyviä muistoja, myös sixpack. En ole ikinä ollut niin iloinen peiliin katsoessani. 12-vuotiaana vaihdoin tallia, isolta tallilta paljon pienempään ja kodikkaampaan. Siellä aloin ratsastaa lähes yksinomaan yhdellä tietyllä hevosella, johon kiinnyin erittäin paljon. 17-vuotiaana aloin ratsastaa tuolla hevosella ohjattujen tuntien lisäksi itsenäisesti, mikä motivoi minua ennestään hirveästi - osasin ohjata hevosta ihan yksin, ilman että kukaan tulee kertomaan mitä minun pitää tehdä! Osasin kuunnella hevosta ja siten päätellä mitä tällä kerralla kannattaa tehdä ja mitä ei! Rakastin myös sitä hevosta yli kaiken, rakastan edelleen. Mietin vieläkin välillä mitäköhän sille kuuluu ja jos kävisin nyt siellä tallilla, muistaisikohan se mua...

18-vuotiaana jouduin lopettamaan ratsastuksen ajan- ja rahanpuutteen vuoksi. Ratsastus on kallista. 10 kertaa itsenäistä ratsastusta maksoi 160e. Siihen päälle varusteet (kypäräkin pitäisi kuulemma uusia joka kerran kun hevosen selästä tippuu, mutta itse kyllä uusin sen vain kerran koko ratsastushistoriani aikana)... lopulta ei oikeasti ollut varaa.

Ratsastuksen lisäksi enimmät liikkumiseni olen saanut kavereiden kanssa pyörimisestä (lapsena leikittiin, nuorina pelattiin) sekä hyötyliikunnasta. Välimatka kotoa kouluun oli sekä yläasteella että lukiossa 3km, kävelin sen joka päivä sinne ja takaisin.

Valmistuin lukiosta keväällä 2011, eli puolitoista vuotta sitten. Sen jälkeen vietin välivuoden, jolloin en tehnyt oikeastaan mitään. Nyt olen muuttanut pois kotoa, asun n. 200km päässä kotikaupungista. Koulumatkani on n. 4-5km, kuljen sen joka päivä paikallisbussilla. "Joudun" kyllä toisinaan koulussa jalkautumaan kaupungille, mutta en voi hyvällä huumorillakaan väittää liikkuvani. Yhtään.

Tajusin kuntoni olevan täysin pohjalukemissa (niin pohjalla, että sitä pohjaa on jopa jouduttu kaivamaan alemmas että se mätsäisi kuntoni kanssa), kun jouduin viime viikolla juoksemaan bussiin. Tiedättekö sen tunteen, kun olet juuri kävelemässä pysäkille, sinne on vielä 500m matkaa, katsot taaksesi ja tajuat että ei helv-- sieltä se bussi tulla tupruttaa. Sitten spurtataan pysäkille niin kiiruusti että mummot kaatuilee matkan varrella kun tämä tyttö viipottaa ohi.

500m spurtti. Ja kuinka kauan mulla kesti, että hengitys oli tasaantunut ja sydän ei enää hakannut tuhatta ja sataa?

5 minuuttia. 5 MINUUTTIA.

Se on hälyttävää. Se on pirun hälyttävää.

Olen viimeisen vuoden ajan sanonut, että aion tehdä kunnolleni jotain, mutta tuosta tapahtuneesta tajusin, että mun on pakko tehdä jotain. Kohta en vissiin pysty enää edes nousemaan portaita... tässä on vaan pikku ongelmia.

1) Raha. Opiskelen tällä hetkellä, enkä ole sen lisäksi missään kovin kummoisissa vakitöissä. Köyhällä opiskelijalla ei oikeasti ole varaa kalliisiin harrastuksiin/salijäsenyyksiin.
2) Laiskuus. Jos tulen koulusta suoraan kotiin ja istahdan sohvalle, siihen myös todennäköisesti jään koko loppuillaksi. Olen aika kotihiiri, tykkään iltaisin vaan oleskella kotona.
3) Tarvitsisin jonkun, joka potkisi mua liikkeelle kun en millään jaksa lähteä. Jonkun, jonka kanssa kävisin salilla. Jonkun, joka jaksaisi mun valitusta. Mieluiten jonkun kaverin.
4) Ne kuntosalien kidutuslaitteet pelottaa mua.

Olen nyt viimeisen puoli vuotta selaillut laihdutus-/liikunta-/elämäntapamuutosblogeja ja haaveillut, että voisin joskus itsekin tehdä sellaisen. No miksen voisi? Ehkäpä tähän liikunta-asiaan tulee oikeasti jotain konkreettista muutostakin, jos kirjoitan siitä nettiin koko maailman nähtäväksi. Tyyliin "en kehtaa olla liikkumatta kun mulla on semmonen blogi"..

Tästä ei tule samanlaista kuin muista liikuntablogeista, joissa elämä on ihanaa ja salaatti lounaaksi ei vituta. Mun elämä ei ole ihanaa 24/7, ja jos joudun syömään lounaaksi pelkän salaatin, olen hyvin hyvin hyvin vittuuntunut. Se vittuuntuneisuus näkyy sitten myös täällä. En myöskään merkitse tänne tavoitepainoa tai mitään, koska A) en omista vaakaa ja B) tarkoitukseni ei ole niinkään pudottaa painoa, vaan kohottaa kuntoa. Tiedän olevani ihan normaalipainoinen.

Let's get started, eh?